Aamulenkille. Rattaalla polkiessa jalkalihakset kasvavat ja pää jää tuollaiseksi pieneksi palloksi.
Kiva pyörätie vie Roomassaareen.
Minä panen nuoruuden innolla menemään. Sydän takoo kuin noitarumpu tahtia.
Ohitse lentokentän. Pari kertaa päivässä käy kone Tallinnan ja Kuressaaren väliä.
Samat veneet täällä seisoo, ei yhtään vierasta ole.
Oli täällä vielä se Admiraal Cowan, mutten minä enään sinne päässyt.
Takaisin tullessa kävin vielä katsomassa merepäivien paikkaa. Markkinamyyjät olivat häipyneet.
Kuten satamassa suurin osa vieraista lähtenyt. 3 Liettuan venettä oli. Yksi suomalainen tuli, Oskar ohjasi sen minun viereeni. Tai oikeastaan huikkasi toimistoltaan että ohjaa se siihen.
Illalla 5 maissa satamakapteeni tuli koputtelemaan veneeseen. Sanoi lähtevänsä kotiin, sanoi että on pari venettä tulossa, voinko ottaa ne vastaan? Tottakai otan, minä olen aina halunnut satamakapteeniksi.
Ensin tuli tuollainen hieno suomalainen alus. Toivotin tervetulleeksi.
Myöhemmin Heidi tuli Gotlannista, senkin minä otin vastaan. Kerroin olevani satamakapteenin apulainen.
Nämä Eestin neidot taas läksivät, kävin toivottamassa hyvää matkaa.
Ei muuta kuin lippu korkealla, tässä tärkeässä tehtävässä.