Tuulenväre oli noussut, minunkin oli aika lähteä jatkamaan tätä iänikuista kierrostani. Yksi vierasvene jäi satamaan, oli tullut illalla, Eestin purjehtijat Tallinnasta.
Seljän taakse jäi Kuivastu, kuivamaa.
Piret ja Töll huilasivat vielä.
Purjeet vetää Väinämerta kohti pohjoista.
Rauhallista menoa, aurinko paistaa kuumasti.
Sitten se taas tapahtui, ei ole ennen tapahtunut ja taas tapahtui. Tuuli läks tiehensä, minä jäin moottoriajolle ilman tuulta. Tuuliajolla olisi parempi, mutta minkäs teet.
Löysin väylän kartalta, ainoa ettei niitä merkkejä meressä ollut.
Sitten alkoi määränpää, Orissaari näkyä. Tuulikin nousi, nyt ei olisi enään tarvinnut.
Oli meinaan kartalle merkityn väylän matalin kohta 1,6 metriä. Se on 5 senttiä korkeammalla kuin veneen syväys.
Lisäksi lähtiessä Virtsun sääasema näytti vedenkorkeutta -24 senttiä. Tämä sen BK77 korkeuden mukaan, jotka ovat minun lahjoituksena saamieni karttojen syvyyslukemat. 160 senttiä matalikko, vesi 24 senttiä alhaalla tekee matalan kohdalla syvyydeksi 136 senttiä. Veneen syväys 165 senttiä, tekee -29 senttiä. Niin paljon jää vettä puuttumaan alta. No summamutikalla kiertelin sen matalikon.
Tuossa oli 2,6 metrin syvyydellä Wk, eli wrakki, eli hylky.
Minä tiiruilin näkyykö hylky, ei näkynyt. Sensijaan siellä oli Ahti, meren jumala. Ahti viittoili että anna mennä vaan, minä suojelen menoasi.
Otin takaa poijun kiinni ja puskin mutaan että sain keulan laituriin. Eipä siinä kyllä olisi poijua tarvinnutkaan, kyllä se siinä mudassa kiilautuneena pysyy paikallaan.
Siinähän ne puuttuvat poijutkin on, satamaan kerättynä. Tässä muuten karttaa jos joku haluaa katsoa…