Aamulla nukuin myöhään, heräsin 7.30. Hyvä uni kuten aina veneellä, tai oikeastaan missä vain. 
Voinhan tämänkin tunnustaa, kuinka parhaat unet saa: Tulin sieltä Naissaaresta Dirhamiin, edellisen yön suomenlahdella valvomisen jälkeen. Söin nuudeleita ja tonnikalaa ja tuli niiiin uni. Katsoin että rantaan 3 mailia, laivaväyliä ei ole lähellä, ketään ei horisontissa. Panin pitkäkseni penkille, kännykkä soimaan 9 minuutin päästä.
Heräsin sen 9 minuutin kuluttua kännykän ääneen, nukuin niin syvästi ja hyvästi.
Mutta se on historiaa, nyt hyvin levänneenä katsoin Dirhamissa netistä paljonko tuulee, näytti olevan 6.5 luoteesta. Samaa sanoivat myös silmäni ja nenäni.
Äkkiä ulos Dirhamista, purjeet ylös ja menoksi.
Matkalla aamupalaa. Suuntana etelä.
Mutta sitten tapahtui kauheita. Tuuli vaipui 1.7 metriin ja jäin maininkiin keikkumaan. Maininki ja heikko tuuli on painajainen.
Yritin kaikkea, sidoin kumilenkkejä isonpurjeen skuuttiköyteen vaimentamaan. Ei siihen perkeleen purjeen hakkaamiseen mikään auta. Kuka ei ole sitä kokenut ei pysty ymmärtämään mikä siinä risoo.
Hyttyset ja heinäsirkka vitsaukset kestetään. Purjeen hakkaus mainingissa sekä punkit pää nahansisään kaivautuneena ovat ne mitä ei kestä.
Purje alas ja koneella eteenpäin. Vormsi kurkun jälkeen maininki loppui ja tuulikin vähän nousi. Uudestaan purjeella, kunnes pääsin Haapsaluun.
Muutama vierasvene on Grandholman satamassa. 2 suomalaista, saksalainen ja Brittilippu.
Läksin rannalle kävelemään, löysin satamakapteenin puun juurelta haravan kanssa. Kyselin että kaikkiko pitää itse tehdä. Naureskeli että niin on, kun itse tekee tulee mieleinen.
Sanoin etten tiedä kauanko olen, mutta meidän pitäisi tehdä jonkinlainen sopimus jälleen. Tämä että vaikea tehdä hinnastoa, kun ei tiedä kauanko olen. Ehdotti että maksa kun lähdet. Totesimme että pääsemme yhteisymmärrykseen myös lähdön hetkellä.
Kyllä me toisiamme ymmärrämme, satamakapteeni ja kulkuri…