Ihmeellistä jorinaa

Aamulla oli vain pari astetta lämmintä, pieniä lumihiutaleita putoili.

Kadut on autiot, missähän kaikki ovat? Jos ne onkin töissä.

Kotona on ruoat kyllä paremmat kuin veneellä. Mutta en taida sittenkään vapauttani vaihtaa. Panen asiat autoon ja lähden huristamaan Tallinnaan. Pitäisi tehdä vähän säätöä veneeseen.

Koiralle ohjeet poissaolon ajaksi. ”Valva majaa, tulen varsti tagasi.”

Taas autopilotilla, ilma muuttui hienoksi.

Kattohaikaratkin ovat tulleet takaisin. Ne on kivoja lintuja, nokkaa kalkuttavat ja vahtivat ihmisten kulkua.

Lasnamäellä kävin vähän shoppaamassa, Motonetti oli kiinni, mutta seinässä luukku josta antoivat tilattuja tavaroita.

Että tälläistä täällä lahden etelärannalla. Pitäisi saada akkukotelo tehdyksi, jatketaan huomenna…

Aurinko nousee kello 5.30, samaan aikaan kuin minä. Ulkona muutama aste lämmintä ja kylmä pohjoistuuli.

Kävin kävelemässä tuon Piritajoen sillalla ja katsomassa maisemia. Vielä on Kalevi jahtklubin purjehtijoiden veneet maissa.

Tuolla vierassataman puolella näkyy olleen äkkilähtöjä vierailla, poijuhaat on poijuun jääneet. Minulla on sellainen koukku, lähtee helpolla irti yksinkin.

Soittelin tutulle autotrokarille, kerroin että haluan auton. Tämä että myyn kyllä sinulle auton.

Minä että tahdon vuokrata auton, viikoksi ensialkuun. Katsotaan sitten lisä jos haluan jatkaa. Tämä teki tarjouksen josta ei voi kieltäytyä, 10 euroa päivä.

Tilasin Bolt taksin, kohta Aleksander pyyhkäisi kohdalle ja sanoi Juhtme, harasoo. Viittasin että DaDaa, sitten mentiin.

17 km ja 17 minuuttia myöhemmin olin kohdalla, lasku oli 7,50 euroa joka läksi luottokortilta. Autotrokari tuli pettävän hymyn kanssa ja antoi avaimet. Sanoi että katso öljyt 500km välein, takakontissa on öljyä jos tarvitsee. Hyvää matkaa toivotti.

Eihän 10 eurolla nyt voi ihmeitä odottaa, mutta kyllä tuo liikkuu ja on katsastettukin.

Automaattivaihteet ja kaikki, ei kun menoksi kokorahan edestä.

Siitä sitten kohti etelää, autopilotti vai mikä nopeudensäädin se nyt onkaan.

Koira pahastui kun tuli vieras auto portille, haukkui kovasti. Kohta tunsi ja oli riemuissaan. Piti sellaista kuuromykän mölinää ja tahtoi kovasti näyttää kuinka oli ikävä ollut. Istuin portailla ja koira työnsi päänsä kainalooni ja näytti riemunsa. Olihan minullakin riemu.

Kävimme vielä vähän ulkoilemassa, koira on vanha ja väsynyt. Se kyllä unohtuu kun saa ketjun kaulaan.

Tämä kyltti joen rannalla kertoo kaiken olennaisen:

”Sinun kohtalosi on Tartto, se on ikävöinnin kaupunki. Sinä et pääse siitä eroon ikinä, kuin tahtoisitkin.”

Katselin tuota kylttiä pitkään ja mietiskelin maailman ilmeellisyyttä.

En minä kelloa laita soimaan aamulla, heräsin kuitenkin kello 5. Pikaiset capucinot ja kamat kasaan.

Purjeita ylös ja sitten mennään. Minulla on jälleen elämässä päämäärä. En ole tuuliajolla vaikka tuulen teitä kuljenkin.

Saarten välistä puikkelehdin kohti etelää.

Kyllähän se rajavartioston Turva minut huomasi, mutteivat olleet tälläkertaa kiinnostuneita kulkemisistani.

Autopilotti päälle ja myötäiseen, kompassisuuntaan 192. Sen suunnan muistan ulkoa, olen sen niin moneen kertaan liikkunut.

Aika viileää on. Kaikki vaatteet selkään ja tarkenee.

Ja tällaiset muodikkaat purjehtimis hanskat käteen.

Laivat ne mennä viilettää, minä jatkan matkaa. On alamäki ja hyvin menee.

Sitten tuossa Tallinnan matalan majakan hujakoilla alkoi tuo vhf möykkäämään. Finish sailinboat, position se ja se Estonian coast guard calling. Vastasin että täällä purjekas Birgitta. Kyselivät tulenko suomesta, olenko yksin ja mihin matka. Kerron että Piritaan menen. Kiittivät että tervetuloa. Kysyin että tuletteko vastaan? Eivät vastanneet, se on merkki että tulevat.

Tosin tulivatkin takaapäin ja pääsivät yllättämään. Kysyivät passia ja koska lähden takaisin suomeen? Passin annoin, mutta kerroin rehellisesti ettei harmainta aavistusta milloin suomeen lähden. Voi olla piankin, voi olla vasta syksyllä. Olin tehnyt valmiiksi miehistöluettelon, katsoivat sitten sitä ja huomasivat että asun Eesstissä. Rajavartija sanoi, tervetuloa kotiin. Oi kun minulle tuli hyvä mieli siitä toivotuksesta.

Tuuli tyyntyi ja satama lähestyi. Tai siis satama oli paikallaan ja minä lähestyin satamaa. Panin veneen kiinni vakipaikalle. En ollu kertonut satamakapteenille että olen tulossa. Mutta kun sain köydet kiinni niin puhelin soi. Satamakapteeni näki minut konttorinsa ikkunasta ja soitti, oli tunnistanut veneen. Jälleen hyvä mieli, kun tämä toivotti tervetuloa. Tämä tuli sitten veneelle ja teimme jälleen hyvän diilin venepaikasta. Kyllä satamakapteeni ja kulkuri toisiaan ymmärtää.

Tässä on minun venepaikkani, ja tässä veteen piirretty viiva kotiin.

Kävin vielä kaupungilla kääntymässä, kun kerran oikein suomeen tuli tultua. Ihastelin tätä vanhaa rakennusta. Tämä on rakennettu 1920 vuonna, siinä sijaitsi rautatiehallitus. Sitten yhtiömuutosten jälkeen siihen tuli VR pääkonttori, jossa pääjohtajat ja muut johtajat johtivat firmaa. Nyt nekin on johonkin mainostv studioon viety ja tilalle on tullut hotelli.

Se on kyllä parempiosaisten hotelli, minun hotellini ovat muutaman kympin hotelleja.

Kävin Lidlissä jälleen ostoksilla, nyt olisi ollut lakritsi jugurttia. Minä muistin kuitenkin kun henkilääkärini kielsi lakrtisin syönnin. Joten en ostanut jugurttia.

Olen jotenkin ulkopuolinen kävellessäni asematunnelissa maski naamalla. Katselen mainoksia jossa lukee ”älä jätä käymättä terapiassa”. Joku ryhmittymä tahtoo nähtävästi että kaikki ihmiset kävisivät terapiassa. Kaikkea sitä kuulee. Nyt riittää, olen pudonnut lopullisesti kärryiltä. Ennen kallonkutistajalle mentiin jos päässä oli vika, mentiin korjaamaan rikki mennyttä mieltä. Ei pidä mennä sorkkimaan ehjää päätä, siitä ei hyvä seuraa. Psykopaatti terapeutti tekee päästä sellaisen ettei sen kanssa pärjää enään ollenkaan. Parempi kuin vain pitää oman päänsä.

On aika lähteä. Nostin purjeen ylös ja lähdin. On meinaan omat terapiat.

Sinne jää Helsinki seljän taakse, alkoi siepata terapiat ja niihin houkuttelut.

Ja kaikenmaailman kasvonaamiot myös.

Kiihdytin vauhdin äärimmileen, ei se silti ollut kuin sellainen mummon potkukelkkavauhti. Riittää minulle.

Tuosta Kuninkaan salmesta pyyhkäisin läpi ja kierähdinkin itäänpäin.

Sidoin veneen kiinni tähän laituriin ja teen pieniä säätöjä veneeseen.

Alan valmistautua….

Suunnistin tuonne rautatieasemalle.

Siinä vieressä on tuo Aleksis Kiven patsas. Olen joskus katsellut kun joku vanhempi eläinrakas ihminen on käynyt leipäjonossa leipää jonottamassa. Sitten on tullut tänne ja alkanut leivänpaloja viskelemään tuonne patsaan viereen. Joskus vielä jotain mitälie maksalaatikkoa.

Tässä tulos. Tuollaisia nyrkinkokoisia reikiä, ei niissä asu oravat eikä pikkulinnut.

Kävin vähän junalla seikkailemassa. Meinasin ekopurjeella purjehtimaan mennä, mutta on armottoman kylmä ja vettä viskaa vähän väliä. Ei huvita veneily.

Sen sijaan kävin katsomassa vanhan puuseppämestarin taidon näytteitä. Leikkuulauta jossa kolot joihin leivänmurut putoavat.

Ja tuollainen.

Jos jonkinlaista taideteosta.

Lähdin samoja jälkiä takaisin venelle.

Siitä sitten henkilääkärini suosittelemaa terveysruokaa. Näyttää kyllä koiran ruoalta, mutta nälissään syö. Loppuisi tuo vesisade ja nousisi yli jääkaapin lämpotilat….

Kevät meni sitten persiilleen, kylmää ja sadetta lupaa niin pitkälle kuin ennusteet näyttävät.

Eihän veneessä sisällä kylmä ole, lämmitin puhaltaa kuumaa ilmaa. Ei mitään hätää.

Päätin kuitenkin lähteä kaupungille shoppaamaan. Matkalla katselin veneitä. Tuo purtilo on varmaankin talven ollut tuossa. On sen näköinen. Ja on kyllä aika kovassa vesilastissa, ui niin syvällä. Veikkaan että vesi on jo istumalaatikossa, ei ole montaa senttiä kun hörppää vettä suoraan merestä ja silloin upposi. Mikä lie kohtalo ollut omistajalla?

Tuokin alumiinirunkoinen vene on vuosia seissyt paikallaan. Ihmeelliset lahonneet narut joilla sidottu laituriin. Aika ruman näköinen.

Päädyin R-kioskiin uutta passiani hakemaan. Pyyhkäisin ovesta sisään, hälytin ovella alkoi vinkua. Katsoin taakseni, ei siellä ketään ollut. No sain passin ja läksin pois, taas vinkui. Viittasin kintaalla myyjälle joka hymyili. On niin joskus ennenkin käynyt. Päätin mennä Tarjoustaloon ostamaan vähän ruokaa. Sama juttu, mennen tullen hälyttimet vinkuu. Ei se myyjä mitään sanonut, enkä minä mitään jäänyt selittelemään. Ajattelin että kaipa kysyy jos asiaa. Vielä Tokmannille, portilla vinkui ja kun tulin kassalta niin taas vinkui.

Menin kassalle ja kysyin onko teillä jotain turvamiehiä? Kohta turvaukko tuli ja minä että etsi nyt se hälytin, perskuta joka kaupassa vinkuu. Ei tämä löytänyt, sanoi että ei me ala kyllä vaatteita riisumaan. Sanoi että etsi kotona hälytin, on joku metallitarra.

Lopuksi veneellä otin saappaan jalasta.

Sisällä oli tuollainen viivakoodi.

Sisällä jotain alumiini peltiä. Ei ne kaupassa kassat mitenkään ihmeesti reagoi kun portti vinkuu kun kuljen. Toiset asiakkaat kyllä katsoo, mutta mitäs se minua haittaa. Taidan olla niin rosvon näköinen että myhäilevät, että nyt se äijä jäi kiinni varkaudesta.

Kävin vielä kerran kaupassa. Sanoin kassalle että jos portti vinkuu, pistän juoksuksi. Tämä nauroi, eikä portti vinkunut.

Taidan lähteä junamatkalle, junassa on lämpimämpää kuin merellä…

Nukkumaan auringon laskiessa, herään auringon nousuun. Talvella meinasi tulla pitkät yöunet, keväällä ne on sopivat. Juhannuksena taas tahtoo jäädä lyhyeksi. Mutta sellaista elämä on.

Join aamukahvit ja päräytin Kubotan käymään. Minä aina ihmettelen, mikä minut tänne reservaattiin johdattaa. Mutta on tässä hyvätkin puolensa. Näin aamulla kun lähtee ja katsoo taaksejäävää maisemaa ja hyräilee mielessään hiljaa, niin mieli lepää ja tuntee olevansa vapaa kuin taivaan lintu.

Säätiedoitus lupasi kauheita, alkaen lumisateesta.

Ei lunta kuitenkaan tullut, välillä vähän vihma sadetta. Ei haittaa.

Veden lämpö näytti täällä avoimilla vesillä +4 astetta. Välillä oli tuultakin muutama metri, sekin vastaiseen. En ole vielä vajonnut vai noussut sellaiselle hulluuden asteelle, että lähtisin tihkusateessa +4 lämpötilassa luovimaan vastaiseen.

Minä keitän Gruusialaista teetä lämpimikseni ja muistelin reilu vuoden takaista Gruusian matkaani haikeudella.

Sammunut majakka, Rönskär.

Näin yhteensä 3 hyljettä. 2 oli sellaista tavallista lajia, tämä Hylje on öljyntorjunta alus.

Muitakin on liikkeellä.

Lopuksi saavuin Helsinkiin.

On alkanut arveluttaa blogin kirjoitus, no onneksi ei ole Twitteriä eikä Instagrammia. Enkä oikein tarkkaan ole edes selvillä mitä ne oikeasti ovat. Minulla ei ole kuin tämä epäsosiaalinen blogini. Ketähän ne 3 seuraajaa ovat?

Yöllä taisi käydä pakkasen puolella. Purjepeitto oli kuurassa.

Purjeet ylös ja kohti itää, on siellä myös fokkakin ylhäällä vaikka sitä ei näy. Jotenkin hämäävästä kulmasta tempaisin kuvan.

Sitten taas mennään, välillä kovempaa, välillä hiljempää.

Vesi on aika viileää, tuuli tuntuu kylmältä.

Mökkiläiset tarkkailee minun kulkemisiani.

Viranomaiset myös valvovat tarkkailupaikoiltaan.

Purjevene posotti koneella aika kyytiä ja sai kiinni.

Merikarhu merikarhu purjehduksella, heilautti rennosti kättä kun painoi ohitseni.

Muutama muukin oli liikkeellä.

Lopuksi alkoi määränpää jo näkyä, reservaatti. Siellä jo yksi veneilijä olikin.

Iltapuhteiksi korjasin veneen latausjärjestelmän latauskuntoon. Yllättävän suuri homma, piirustuksia ei ole ja vikaa ei tahdo löytyä. Sain lopuksi kun vedin yhden uuden johdon laturille. Nyt lataa.

Sitten vielä iltatee ja nukkumaan, raittiissa ilmassa tulee hyvät unet.

Talven kauhut on koettu ja karanteenissa oltu.

Nyt keväällä on kaikki toisin. Eikun laivaan ja suomeen. Kyllähän siinä rajallakin omat kommervenkkinsä oli. Kovin epäluuloisesti suhtautuvat kulkijaan.

Passi alkoi käydä vanhaksi. Yritin sitä netissä uusia, mutta se loppui ilmoitukseen että pidän ilmottautumaan poliisiasemalla. Ajan sai ihan itse valita, minä valitsin kello 9. Kello 9 oli jo jonoa ovella. Täti tiskillä sanoi että pitää antaa sormenjäljet, mikäs siinä. Tämä alkoi moittia että sormeni ovat kuluneet.

Minä hämmästyin suuresti, onhan ne vähän lyhyeksi käynyt. Minulla ei ole sellaisia pitkiä punaiseksi maalattuja kynsiäkään kuin tällä poliisineidolla. Minä että onhan sormet ja naamakin kuluneen näköiset ja tukkakin jo aivan harmaa ja harva, mutta passi pitäisi saada silti. Haluan matkustaa ja nähdä uusia paikkoja ja asioita. Tämä että paina kovempaa sitä sormen lukijaa. Minä että oletko varma ettei se hajoa, olen kovanäppinen mies.

Lopuksi kun käski minun hieroa sormea otsaani niin kuulemma jo kelpasi. Nyt saan sittenkin vielä passinkin. Välillä epäilin että olenko jossain piilokamerassa.

Mutta asiaan, huitaisin rätillä vahat veneen kylkeen, kuten kuulemma pitää tehdä.

Tuollaiseksi kuulemma menee jos ei vahaa joka kevät.

Että hups ja vene vesillä, oikeassa elementissään. Masto vielä ja kaikki melkein valmista.

Telakan omistaja kehui yhteistyötämme, hyvinhän se veneenlasku sujuikin.

Olen valmis uusiin seikkailuihin.

Aamulla odottelin äijiä töihin, veneen nostoon.

Kiertelin telakalla, siellä on aina mielenkiintoisen näköisiä tavaroita ja asioita.

Muunmuassa tämä vene, seissyt jo pari vuotta. Ensimmäisen vuoden seisoi keulapurje puoliksi alas laskettuna. Nyt on jo se saatu pois.

Tälläisiä oli veneen vieressä, johtuukohan tästä?

Sitten löysin seinän vierestä peräsimen. Ihmettelin miksi se sinne on jätetty.

Yllättävän pahasti halkeillut, huono merkki.

Mitä ihmettä? Peräsin on valettu betonista, kuori päälle jollain topcoatilla vai millä lie kitillä tehty.

Olen minä betonista veneitä nähnyt, mutten koskaan nähnyt betoni peräsintä.

Sitten äijät tuli töihin, 10 maissa. Pomo pyyteli anteeksi kun niin myöhään tulivat. Minä että eihän me mitään aikaa sovittu, päivä me sovittiin ja se on tänään.

Sitten alkoi tapahtua, kuin nopeutetussa filmissä. Tempaistiin masto pois reiästään. Ei sitä päässyt kuvaamaan kun oli kiinni itse maston alapäässä.

Sitten nostetaan venettä ylös hiljaisuuden vallitessa. Katsotaan onko takimmainen liina varmasti peräsimen ja potkurin välissä. Ettei nosteta akselista.

Hienostihan se on. Siitä vain ylös.

Duunarit pitelee köydestä, minä kannustan.

Vene pukille ja nuorin pistetään töihin pesuhommiin. Hyvä pesuri, helppo homma.

Nuorimies kiikuttaa veneen odottamaan kentälle, viedään myöhemmin halliin.

Siinä se on, purjevene Birgitta ilta-auringossa. Kesän purjehdukset on purjehdittu. Hyppään junaan, vaihdan toiseen junaan, matkustan ratikalla, hyppään laivaan ristelylle, pakenen laivasta Tallinnassa, hyppään taksiin, hyppään lux-ekspressiin, vaihdan taksiin ja olen kotona. Noin lyhyesti sanottuna. Että hyvästi jää, ensi kevääseen, näkemiin…..