En minä kelloa laita soimaan aamulla, heräsin kuitenkin kello 5. Pikaiset capucinot ja kamat kasaan.
Purjeita ylös ja sitten mennään. Minulla on jälleen elämässä päämäärä. En ole tuuliajolla vaikka tuulen teitä kuljenkin.
Saarten välistä puikkelehdin kohti etelää.
Kyllähän se rajavartioston Turva minut huomasi, mutteivat olleet tälläkertaa kiinnostuneita kulkemisistani.
Autopilotti päälle ja myötäiseen, kompassisuuntaan 192. Sen suunnan muistan ulkoa, olen sen niin moneen kertaan liikkunut.
Aika viileää on. Kaikki vaatteet selkään ja tarkenee.
Ja tällaiset muodikkaat purjehtimis hanskat käteen.
Laivat ne mennä viilettää, minä jatkan matkaa. On alamäki ja hyvin menee.
Sitten tuossa Tallinnan matalan majakan hujakoilla alkoi tuo vhf möykkäämään. Finish sailinboat, position se ja se Estonian coast guard calling. Vastasin että täällä purjekas Birgitta. Kyselivät tulenko suomesta, olenko yksin ja mihin matka. Kerron että Piritaan menen. Kiittivät että tervetuloa. Kysyin että tuletteko vastaan? Eivät vastanneet, se on merkki että tulevat.
Tosin tulivatkin takaapäin ja pääsivät yllättämään. Kysyivät passia ja koska lähden takaisin suomeen? Passin annoin, mutta kerroin rehellisesti ettei harmainta aavistusta milloin suomeen lähden. Voi olla piankin, voi olla vasta syksyllä. Olin tehnyt valmiiksi miehistöluettelon, katsoivat sitten sitä ja huomasivat että asun Eesstissä. Rajavartija sanoi, tervetuloa kotiin. Oi kun minulle tuli hyvä mieli siitä toivotuksesta.
Tuuli tyyntyi ja satama lähestyi. Tai siis satama oli paikallaan ja minä lähestyin satamaa. Panin veneen kiinni vakipaikalle. En ollu kertonut satamakapteenille että olen tulossa. Mutta kun sain köydet kiinni niin puhelin soi. Satamakapteeni näki minut konttorinsa ikkunasta ja soitti, oli tunnistanut veneen. Jälleen hyvä mieli, kun tämä toivotti tervetuloa. Tämä tuli sitten veneelle ja teimme jälleen hyvän diilin venepaikasta. Kyllä satamakapteeni ja kulkuri toisiaan ymmärtää.
Tässä on minun venepaikkani, ja tässä veteen piirretty viiva kotiin.