Heti aamusta alkoi vhf radio möykätä.
Aamusta aikaisin alkoi tuo vhf möykkäämään. Securite securite, Ruhnu majakan tuli on väliaikaisesti sammunut. Katselin säätiedoituksia ja tulin siihen tulokseen että lähden sinne Ruhnuun. Vene on ollut vesillä kuukauden ja ei vielä ole Ruhnuun asti ennättänyt.
Kävin satamakapteenin kanssa lyhyen neuvottelun ja nostin purjeen.
Oskari oli toimistossa lapa pystyssä.
Tuuli läksi viemään, tuulen teitä eteenpäin.
Sinne jäi Kuressaari. Tulen takaisin, kun olen vähän purjehtinut.
Abrukan vierestä vie tuulen tie.
Vesi on aika viileää, paljon vaatteita päälle.
Eipä täällä silti yksin tarvitse olla, lentokoneet käyvät tarkkailemassa.
Piirivalve ei myös minua unohda, ei ne silti aivan lähelle tulleet.
Ensin kulki hiljempaa.
Lopuksi alkoi vauhti kiihtyä äärimmilleen.
Lopuksi alkoi saari näkyä edessä.
Se se on, sama saari. Ruhnu.
Aallomurtajan aukosta sisään että heilahti.
Eipä täälläkään vieraita näy.
Köytin veneen kiinni laituriin ja soitin satamakapteenille että olenkin jo perillä. Pari tuntia aiemmin kuin lähtiessä arvelin.
Toimitimme muodollisuudet, satamakapteeni kysyi haluanko suomenlipun salkoon? Älä laita, jätä se tärkeämmille vieraille. Kuluu vain tuulessa. Illalla tähyilin majakkaa, tuli ei palanut. Pitäisiköhän viedä näille tulitikkuja…