Aamulla aloitin uudestaan nostimen kehrän tutkimisen. Vastakkain oli nyt vastenmielisyys korkeita paikkoja kohtaan ja vaa’an toisessa kupissa halu purjehtia. Valinta oli helppo, ei kun mastoon.
Hyvät näköalathan täältä kyllä on. Lopuksi sain vanhan kehrän irti.
Olipas se kulunut, eihän tuossa mikään pysy.
Mutta tuossahan minulla on melkein uusi, vähän käytetty kehrä. Pari tuntia meni remontoidessa mastossa.
Läksin nosturin alta pois, tällainen laituri oli keskellä lahtea, en jäänyt sinne vaan jatkoin eteenpäin.
Kauas Sapokkaan.
Katselin seinässä sataman hinnastoa, marssin sisään ja sanoin etten ole tuollaisia rahasummia varautunut maksamaan.
Kerroin että tulin venettä korjaamaan ja lähden huomenna eteenpäin, venekin on vain puoleksi laiturissa. Tahdon invalidialennuksen.
Neito kysyi jätänkö veneen tänne? No ei helvetissä, lähden veneellä eteenpäin, kun saan sen kuntoon, vastasin. No laitetaan 10 eurolla yö, tarjosi vastustamattoman tarjouksen neito.
Kohta sain naapurin, veli venäläinen tuli Pietarista tuollaisella Havsfidralla. Tuo nauticattimies naureskeli venäläisen kulkuneuvoa. Minä että älä naura, ukko on ostanut muutaman tuhannen purjeveneen ja tulla posotti naapurimaahan. Ihan näytti iloinen ja onnellinen olevan. Suuri vene suuremmat murheet, eikä välttämättä ne purjehtimisen riemut sen riemukkaammaksi muutu Nauticatillakaan. Sitäpaitsi korkeammassa mastossa huimaa, kerroin kokemuksesta.
Että sellaisella filosofialla mennään. Nyt kun vene on purjehduskunnossa, niin maailma on avoin ja täynnä mahdollisuuksia. On tullut aika lähteä, jälleen kerran…