Henkilääkärini joka minusta huolta kantaa, oli huolissaan. Kerroin tässä talvella että minulla on rytmihäiriöitä. Tämä oti heti asiakseen, antoi terveydenhoitajalleen ohjeen soittaa aika sydänlääkärille. Kävin sydänlääkärillä joka katseli tietokonettaan, alkoi suomeksi yrittämään kertoa että oli ollut monta kuukautta suomessa töissä. Minä että puhu minulle eestin kieltä, ymmärrämme molemmat. Lopuksi tämä kirjoitti lähetteen rasitustestiin, sanoi että siellä pannaan asiat selviämään.
Minä käppäsin kohti sairaalaa aamulla, ilma oli hieno, mutta mieli alkoi synkistyä. Mitä ne pilaa minun riemuni sydänfilmeillään. Mitäs jos minussa onkin jokin vika?
Tuomet vain kukkivat ja linnut laulavat.
Saavuin tänne Tarton yliopiston sairaalaan, se on eestin paras sairaala. Kouluttavat yliopistossa lääkäreitä ja kaikki on viimeisen päälle. Tietotaitoa löytyy kyllä, haluja ja resursseja. Luulin meneväni kuntopyörällä polkemaan, se olisikin ollut tuttua. Mutta panivatkin liuhuhihnalle ravaamaan. Antureita äijän yläosa täyteen ja varoittelivat että lisäävät sitten kierroksia, sano jos tulee paha. Minä nauroin että ei taida minua polvilleen saada teidän laitteilla.
Lääkäri väänsi juoksumattoon kierrosta ja kysyi että joko tuntuu? Minä että anna mennä vaan, ei hymy hyydy. Tätä jatkettiin ja jatkettiin.
Vilkaisivat valkotakkiset toisiaan ja kiersivät ruuvia tiukemmalle, minä hymyilin ja ehkä jo vähän irvistystäkin lipsahti. Anna mennä kun on ylämäki taas, kerro omaisille sitten mikä paikka petti ensimmäisenä, en aio antaa periksi.
Seuraavaksi valkotakkisilta loppui hymy, se hullu on tosissaan, se ei aio lopettaa väsymykseen. Näyttivät molemmat sormella samanaikaisesti näyttöruutua ja sanoivat seis. Ei pidemmälle, alkaa olla rytmihäiriötä niin että piisaa. Minä sanoin luulleeni että rasitustesti on kovempi juttu, tuo ei ollut mitään ihmeellistä. Minä olen rattaalla vetänyt ylämäkeen paljon kovemmin. Nyt kuulemma kollegio kokoontuu ja lyö viisaat päänsä yhteen mitä tehdään. Unohdetaanko koko juttu, vai pitääkö vielä enemmän paneutua asiaan. Ilmoitin tyytyväni heidän päätöksiinsä, perästä kuuluu. Vihjaisin kuitenkin että jokatapauksessa aion Dahonilla vetää ylämäkeen, niin että varoventtiilit kiekaisee. Se varoventtiilin kiekaisu ja sydämensyke tapissa ylämäkeen saa maailman murheet unohtumaan. Kun ylämäki loppuu, kuten se aina ennemmin tai myöhemmin loppuu, on kaikki taas niin helppoa. Jos siihen kuolen niin antaa sitten mennä, perskuta. Onhan se niinkin, totesivat viisaat.
Astelin kuuluisien ihmisten jalanjäljissä takaisinpäin.
Päätin lopettaa koko asian miettimisen, otin ja läksin.
Tuttu reitti. Paikallisbussilla keskustaan.
Minun bussi, Lux ekspress odotti minua. Tiemme kohtasivat jälleen, Lux vie minua eestaas elämässä, aina eteenpäin ja uusiin seikkailuihin. Me olemme erottamattomat, luotamme toisiimme.
Minun istuimeni on tuolla verhon takana.
Bisnesluokassa. Kuten yleensäkin elämässä kannattaa valita hinta ja laatusuhde oikein.
