Pärnussa näkyi tuttujakin, viikinkilaiva Tartosta, Emajõesta. Olivat tuoneet kärryn päällä ja vetelivät jokea edestakaisin ja soittivat sellaista säkkipilli musiikkia. Kiva katsella ja kuunnella.
Aamulla taas heräsin aikaisin, kävelin rannalla ja laiturilla. Satamakapteeni ilmestyi keltaiset liivit seljässä, rupesimme keskustelemaan maailman menosta. Yhtäkkiä tämä kysyi että tunnenko näitä, jotka ovat poikittain laiturissa? Enhän minä tuntenut. Sanoi että jos voisin heille sanoa, kun heräävät, että panevat veneen poijuun kiinni että muutkin sopivat. En tiedä miettikö, että osaan suomenkielellä paremmin kertoa asian vai miksi olisi sen minulle delegoinut. Ehkä olin lippalakki päässä sotaan valmiin näköinen.
Minähän riemastuin että nyt päästään töihin, sanoin että anna ne satamakapteenin liivit, niin asia järjestyy. Sekunnissa tein toimintasuunnitelman, otan sumusireenin veneestäni ja huudan sillä ja kolistan veneen kylkeä miehistön hereille, että hälyytys hälyytys täällä satamakapteeni, siirtäkää veneenne. Näille tälläisille minäminä kokemukseni mukaan kaikkein pahinta maailmassa on, jos joutuu naurun alaiseksi.
Satamakapteeni kehno alkoi jänistää, alkoi puhua että jos laittaa lapun veneen kylkeen.Ei halunnutkaan apuani.
Minusta olisi tullut hyvä satamakapteeni. Reservin ylikersantin komentoäänellä antaisin neuvoja laiturilla, kuinkapäin veneet kiinnitetään.