Meripelastajien laiturissa oli hyvä ja turvallinen nukkua. Yöllä heräsin parikertaa ukkoseen ja kovaan sateeseen. En antanut sen kuitenkaan häiritä ja jatkoin unia.
Päivä valkeni, päätin jatkaa matkaa.
Keskituulta oli sen 12 ja puuskissa 15. Näyttää Bogaskärin mittarit, ne ei liioittele.
Heti kohta se sade taukosi, läksin saariston läpi.
Tähän on ystävälliset maanomistajat laittaneet paikan johon vieras voi rantautua. Kovin ovat nämä ruotsinkieliset vieraanvaraisia.
Sitten välähti silmissä, pelästyin että ydinpommi, se olikin aurinko ja kaksi sisäkkäistä sateenkaarta. Riemastuin suuresti, mummo vainaa kertoi että sateenkaaren päässä on aarre. Kulta-aarre.
Lähdin seuraamaan sateenkaarta, se näytti aina ja aina saarten taakse.
Lopuksi olin jo perin lähellä, innoissani odotin pääseväni perille.
Perskutarallaa, sateenkaari ohjasi minut tänne reservaattiin. Samassa alkoi vettä tulla taivaan täydeltä.
Vettä tuli vähänaikaa kunnolla, taivaan taatot varmaan nauroivat kun saivat minut yksinkertaisen tänne houkuteltua. Kyllä se mummovainaakin nauraa pilven reunalla kun näkee.
Tässä keskellä lahtea oli poiju, otin siitä kiinni ja jäin odottamaan sateen taukoa.
Ja katso, kohta sade loppui ja aurinko tuli esiin. Laiturissa oli muutamia veneitä. Muutamassa ihan lippu ja miehistö paikalla, osa hyljättynä tänne.
Muutamia veneitä lähti. Ne miehittämättömät jäi.
Hienon näköistä täällä on, merellä tuulee, täällä tyyntä.
Tätä kävin ihmettelemässä, se on polttouuni.
Sinne joskus aikoinaan kerääntyi porukkaa, panivat krematoorioon helvetintulen roihuamaan. Makkarat laittoivat palamaan krematoorioon ja alkoivat pelehtiä liuottimien kanssa Kohta oli sellainen haavoittuneen villisian huuto ilmoilla ja piirileikki ja älämölö.
Nyt tämä on ihan rauhallinen paikka. Ehkä liiankin rauhallinen, taidan jatkaa matkaa. Mikä minut aina tänne reservaattiin vetää?…