Aamulla kiireisemmät lähti. Ensin tankit täyteen että pääsee purjehtimaan.
Minä lähdin rattaalla aamulenkille. Mikäs se siinä maassa on?
Koronasairaan maski. On kuin uskoon tullut ja kainalosauvat tielle jättänyt rampa. Siihen jäi maski ja alkoi uusi elämä.
Vauhtirattaalla kohti Roomassaare satamaa. Sinne on helppo löytää. Tuulen tietä eteenpäin, käännyt sitten sateenkaaren luota vasemmalle. Meinaan jos joku joskus tahtoo reittejäni seurata.
Siitä sateenkaaren luota ei ole kuin luikaus niin Roomassaari jo näkyy.
Siellä on paljon tyhjiä paikkoja, ovat varmaankin Muhu-väina regatassa mukana.
Takaisin kaupunkiin, ohi piispan linnan.
Siinä lähellä oli mölkkymiehet ja naiset alkamassa. Salkkumies puhui säännöistä. Piti oikein käydä katsomassa että onko sillä mölkkyvehkeet salkussa, vai kaljaa. Oli mölkkykepit.
Oli aika panna ratas kasaan ja veneeseen.
Mittari näytti 67 kilometriä Saaremaata. Vielä Oskarin kanssa hyvästelemään. Tämä hämmästyi että joko lähdet? Sanoin että mummovainaa kertoi että vieraat sekä tuore kala alkavat haisemaan 3 päivässä. Arvuutimme minun omasta hinnastostani hyvä maksun, jonka maksoin. Hyvästelimme, en osannut sanoa koska tulen takaisin.
Heilautimme vielä kättä hyvästiksi. Me olemme Oskarin kanssa istuneet ja tarinaa vääntäneet monena iltana.
Laiturilla oli veneet harventuneet. Tuo oikea puoli oli vielä aamulla täysi.
Vielä viimeinen vilkaisi Kuressaareen.
Katse tulevaisuuteen. Lyhyellä tähtäimellä tulevaisuus on tuotaa ojaa, kauempana häämöttää uudet seikkailut.
Pilveä lykkää. Säätiedoitus on monta päivää kovia sateita luvannut, ovat menneet kuitenkin melkein kaikki ohitse.
Tummat pilvet tekevät maisemasta synkän. Saavuin Mõntu satamaan.
Täällä alkoi kalureiden päivät, kalastajien päivät. Kalastaminen on rankkaa, vaatii rankat huvit.
Eivät kuitenkaan tainateet olla oikeita kalastajia. Minä olen ymmärtänyt etteivät kalastajat vettä pelkää, nämä ”kalastajat” juoksivat kirkuen telttoihin kun vähän vettä selkään heittää…