Talven kauhut on koettu ja karanteenissa oltu.
Nyt keväällä on kaikki toisin. Eikun laivaan ja suomeen. Kyllähän siinä rajallakin omat kommervenkkinsä oli. Kovin epäluuloisesti suhtautuvat kulkijaan.
Passi alkoi käydä vanhaksi. Yritin sitä netissä uusia, mutta se loppui ilmoitukseen että pidän ilmottautumaan poliisiasemalla. Ajan sai ihan itse valita, minä valitsin kello 9. Kello 9 oli jo jonoa ovella. Täti tiskillä sanoi että pitää antaa sormenjäljet, mikäs siinä. Tämä alkoi moittia että sormeni ovat kuluneet.
Minä hämmästyin suuresti, onhan ne vähän lyhyeksi käynyt. Minulla ei ole sellaisia pitkiä punaiseksi maalattuja kynsiäkään kuin tällä poliisineidolla. Minä että onhan sormet ja naamakin kuluneen näköiset ja tukkakin jo aivan harmaa ja harva, mutta passi pitäisi saada silti. Haluan matkustaa ja nähdä uusia paikkoja ja asioita. Tämä että paina kovempaa sitä sormen lukijaa. Minä että oletko varma ettei se hajoa, olen kovanäppinen mies.
Lopuksi kun käski minun hieroa sormea otsaani niin kuulemma jo kelpasi. Nyt saan sittenkin vielä passinkin. Välillä epäilin että olenko jossain piilokamerassa.
Mutta asiaan, huitaisin rätillä vahat veneen kylkeen, kuten kuulemma pitää tehdä.
Tuollaiseksi kuulemma menee jos ei vahaa joka kevät.
Että hups ja vene vesillä, oikeassa elementissään. Masto vielä ja kaikki melkein valmista.
Telakan omistaja kehui yhteistyötämme, hyvinhän se veneenlasku sujuikin.
Olen valmis uusiin seikkailuihin.